Miksi porvaristo ei tule koskaan taipumaan työajan lyhennykseen?
03.11.2023.
Viime kesänä koin jotain uutta lyhyellä “työurallani”: Sain osa-aikaisen kesätyöpaikan, jossa vuorot vaihtelivat 5-8 tunnin välillä. Vaikka TES rajoitti
taukomäärää lyhyempien vuorojen aikana, olivat erot energiatasoissani lyhyempien ja pidempien vuorojen jälkeen kuitenkin huomattavat.
Kesä oli myös teoreettisen opiskeluni hedelmällisintä aikaa. Päivinä joina työskentelin alle 8 tuntia, jäi minulle aikaa myös lukea ja järjestäytyä.
Suorastaan kahlasin teorian läpi joka oli pidempään hyllyilläni ja lukulistoillani pölyttynyt, vaikka totta kai alhaisemmat kesätyötunnit tuntuivatkin opiskelijan kukkarossa.
Yhden työpaikan työvuorosovittelut eivät koskaan kykene kuvastamaan täysin laajemman porvariston suhtautumista työaikoihin ja niiden lyhentämiseen. Oikeat
Yhteiskuntamme parlamentaariset poliittiset taistelut työajasta ja luokkavaltasuhteista nähdään TESsien neuvottelupöydillä tai eduskunnassa, ja niin kauan kun
missään näistä ei tapahdu muutosta parempaan, jäävät oman kesäni kaltaiset kokemukset vain lopulta anekdotaaliseksi todisteeksi paremmasta vaihtoehdosta.
SKP:n jo vuonna 2001 aloittamalla, ja pian taas päivitetyllä, kuuden tunnin työpäivä -lakialoitteella olisi toteutuessaan varmasti myös
suuria vaikutuksia muunkin työväen vapaa-ajan aktiivisuuteen. Se tarkoittaisi osaltaan vapaa-ajan poliittisen järjestäytymisen vapautumista markkinoiden
kahleista. Ja tämän vuoksi porvari ei tule siihen koskaan suostumaan.
Työaikapolitiikka on saavuttanut porvarin silmissä kipukynnyksensä. Nykyinen työpäivien pituus itsessään estää työväen vapaa-ajan poliittista
aktiivisuutta, uuvuttamalla työväekeätyöväkeä tarpeeksi niin ettei vapaa-aika riittäriitä kuin vain työstä palautumiseen - vaikka omien oikeuksienkin
puolesta pitäisi taistella. Samaan aikaan 8 tuntia vaikuttaa olevan tarpeeksi vähän ettei se aikaisempien, esimerkiksi 10 tunnin tasolla, agitoi itsessään
työväkeä järjestäytymään 8 tuntista työpäivää vastaan.
Työväenliikkeen historian aikana suomessakin saavutettu 8 tuntia päivässä, 40 tuntia viikossa, on siis se raja johon porvari voi kapitalismin ristiriitojen
keskellä maksimissaan myöntyä. Ei kai siksi mikään yllätys, ettei kahdeksan tunnin raja ole liikkunut laissa minnekkään yli sataan vuoteen.
Kun vaihtoehdot ovat joko työskentely tai taloudellinen ahdinko, myös vapaa-ajan “järjestäytymistoiminta” asettuu pääoman ohjaamaan markkinoiden muottiin.
Toki heitä, joilla on jonkin sortin kapasiteettiäkapasiteettia tehdä järjestötyötä vapaa-ajallaan täyspäiväisentäysipäiväisen työn rinnalla, löytyy, mutta
järjestökenttä on kuitenkin niiden järjestöjen hallitsema, joilla on taloudelliset resurssit turvata omat palkatut työntekijänsä, mikä tekee tästäkin yhteiskunnan
“osallistavasta” rintamasta markkinoiden alaisen.
Tämän järjestökentän markkinoiden muodostuminen näkyy jopa liian vahvasti järjestöaktiiveille. Oli se sitten verkostojen yhteistyöselvittelyt, joissa
ensimmäiset kysymykset ovat: “Monta palkattua tämä projekti vaatii?”, loputtomat voittoa tavoittelevat järjestöt tai järjestöjen tarve markkinoida omaa toimintaa
ihmeellisemmäksi ja toimivammaksi kuin mitä se on, ihan vain selvitäkseen!
Mitä jos kuitenkin vapauttaisimme vapaa-ajan? Niin ettei se kulu pelkästään töistä palautumisessa, vaan on riittävä myös yksilön poliittiseen aktivoitumiseen.
Yhteiskuntana meillä on resursseja tähän. Jo pelkästään työaikakokeilujen tuntikohtaisen tehokkuuden nousun pitäisi olla riittävä tuki-argumentti myös porvarille,
jollei sen negaationa olisi porvarin poliittisen valta-asetelman pienenkin rappeutumisen uhka.
Mikään tehokkuuden nousu ei tule viemään koskaan pois porvarin tarvetta hallita työntekijän produktiivista aikaa, samalla jättämällä työntekijälle yhä pienemmän ja
pienemmän palan oman työnsä hedelmistään.
Joku saattanee ottaa teksistäni irti vain pessismin reformismia kohtaan, toki tottahan tuokin, mutta toivon SKP:n ja laajemman työväenliikkeen myös jatkavan
kutsua koko työväen järjestäytymisestä lyhyemmän työajan taakse. Kutsua joka toistaa, yhä uudelleen ja uudelleen: “Käyttäkää parlamentaarista reittiä, käyttäkää
kaikkia niitä mahdollisuuksia jotka teitä lupaavat osallistaa ja kokekaa uusi luokkatietoisuuden syttyminen kun näette tavoitteiden lopullisen mahdottomuuden nykyjärjestelmässä!”
Taistelua ja ääntä kompromisseihin taipuvaa reformistipolitiikkaa vastaan täytyy pitää yllä, ainakin niin kauan kunnes työväki uskaltaa jälleen vaatia ensimmäisenä
“mahdotonta”. Työväen tulee järjestäytyä yhdessä tämän “mahdottoman” taakse, vähintäänkin samalla uhkarohkeudella, jolla elinkeinoelämän keskusliitto nyt vaatii
poliittisten lakkojen rajausta kolmeen tuntiin! Tunnustamalla muutoksen mahdottomuuden nykyjärjestelmän alla voimme muistuttaa itseämme ja laajempaa työväenluokkaa
vallankumouksellisen työn tarpeellisuudesta, ylläpitää siten vallankumouksellisen optimismin valoa ja rakentaa yhdessä tietä ulos reformistipolitiikasta ja kohti sosialistista maailmaa.
“As a result of its trade union and parliamentary struggles, the proletariat becomes convinced, of the impossibility of accomplishing a fundamental social change through such activity and arrives at the understanding that the conquest of power is unavoidable. “ - Rosa Luxemburg. Reform or Revolution (1900)